Keikkaa pukkaa!

Onkohan sitä tullut vanhaksi, kun ei enää tahdo jaksaa valvoa? Aina on aamu, kun pitää herätä. Ja aina on ilta, kun pitää mennä nukkumaan. Kiihtyykö ajanjuoksu vanhemmiten?

Tänään minulla oli erilainen päivä, koska kävin pari tuntia tutustumassa uuteen työpaikkaani. Kelauksena historiaani, niin olen siis suurimman osan elämästäni työskennellyt hoitajana, kunnes iski viidenkympin villitys ja lähdin noin 1,5 vuotta sitten lukemaan ihan toista alaa. Koronavirus on sotkenut opintojakin siten etten millään pysty valmistumaan alkuperäisessä aikataulussa ja tätäkin kirjoittaessani on tämän kevään opinnot auki, että miten tässä oikein edetään. Onneksi ei ole mitään kiirustakaan, vaan työttömyyspäivärahat eivät vähentyneet viime vuonna puoleen vuoteen ollenkaan, eli korona aiheutti poikkeuksen myös siinä kohtaa.

Nyt on siis hiihtoloma ja lupasin mennä kokeilemaan pari työvuoroa minulle uuteen työpaikkaan. En ole yhteentoista vuoteen herännyt aamuvuoroon, iiks, koska olen tehnyt muita vuoroja. On sellainen tunne että olen peukalo keskellä kämmentä. Lisäksi lupasin mennä kesällä ainakin pariksi kuukaudeksi tuonne töihin. Keskeytän siis opintoni kesän ajaksi ja katson sitten syksyllä mikä on tilanne.

Olen jo vuosien ajan aina silloin tällöin haeskellut työpaikkoja. Kolme kertaa muistaakseni olen ollut haastattelussa asti. Alat ovat olleet erilaisia. Hoitajan hommiin on kyllä aika usein kyselty niinsanotusti kotoakin päin. Ei vain sillä hetkellä ole natsannut, tai pystynyt menemään. Ihan hirvittää jo nyt oleva hoitajapula, saatikka sitten kesälomien aikaan ja tulevaisuudessa. Millä ja miten kaikki pyörii?

Samaan aikaan pitäisi pitää huoli omasta jaksamisesta ja osata sanoa myös ei. Koska ei työelämä ainakaan helpommaksi ja kevyemmäksi ole mennyt. Jo nuoresta pitäen tuntuu siltä että vahvat talloo heikommat alle, eli pitää olla vahva pärjätäkseen. Minusta pitäisi kaikille antaa tilaa ja kannustaa tekemään työtä sen verran kuin pystyy ja jaksaa. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Eikä taloudellisia tukia pitäisi menettää jos ottaa silloin tällöin työvuoron tai pätkän vastaan. Tässä yhteiskunnassa on paljon mätää.

Muuten olen tehnyt käsitöitä ja käynyt lasteni ja koirieni kanssa lenkillä. Reitti valittiin tänään toisin kuin eilen, lähinnä sen mukaan mistä kohti jäätikkö olisi sulanut. Inhoan näitä kelejä, jolloin on vaarassa lonkka murtua. Onneksi tänä talvena on ollut kunnon talviset kelit tähän asti. Joko saisi olla kaduilla lunta oikein kunnolla, tai sitten ne saisivat olla sulat.

Nyt illalla katsoin Sukuni Salat-ohjelmaa, jossa oli Pete Parkkonen. Mielestäni se on hyvä ja herkistävä ohjelma. Siitä intoutuneena latasin puhelimeeni My Heritage-sovelluksen takaisin vuosien tauon jälkeen ja päivitin vähän sitä. Mutta jos haluaisin siihen paremmin perehtyä, niin vuosimaksu on aika paljon. Selvitin jopa senkin, että mitä maksaisi ottaa DNA-testi ja selvittää oman suvun salat. Sekin olisi maksanut useita kymppejä, joten jätin asian vielä hautumaan. En usko että mitään eksoottisia geenejä löytyisi, mutta olisihan se mielenkiintoista saada tietää. Nyt oikeastaan vasta ensimmäisen kerran ikinä harkitsen asiaa.

Kun sukupuuta katsoo, tulee ikävä ja kunnioitus menneitä sukupolvia kohtaan. Olla osa isoa puuta antaa juuret ja latvat. Olen iloinen että olen jatkanut sukua neljän lapsen verran. Samalla aloin miettimään että mitä kuormia sukupolvien yli on siirtynyt minulle, tai mitä siirtyy tuleville.

My Heritagella on kai sellainenkin sovellus, että vanhoista kuvista voi tehdä videonpätkiä siitä miltä kyseinen henkilö näyttää liikkuessaan. Katsoin pätkän jossa esiteltiin kuuluisia säveltäjiä. Olihan sekin jotenkin koskettavaa. En ole esimerkiksi ikinä nähnyt kumpaakaan mummoani ja toista pappaani. Entäs jos hekin heräisivät eloon kuvasta tehdyssä videossa?

*Kaupallisessa yhteistyössä Moi. Klikkaa banneria!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *